Kymmeniä puheita ja paksuja kirjoja Jumalan rakkaudesta. Miten se on silti niin vaikea käsittää? Ottaa omaksi? Luottaa Sanaan? Mä en tiedä, kuinka kauan aion vielä tapella vastaan Jumalan rakkautta, jolla ei ole loppua. Kuinka kauan kieltäydyn vastaanottamasta sitä...
Jumala raotti taas vähän mun silmiä viime sunnuntain kokouksessa. Mitä Jumalan rakkauteen tulee, mä oon niin kuin ravuri, jolla on puolilaput silmillä. Mä näen jotain mun ympärille, aavistan rakkauden rippeitä, tunnen luotettavan pohjan jalkojeni alla ja kaipaan nähdä paremmin, mutta ne laput pitävät mut ravaamassa suoraan, niin etten voi keskittyä täysin ulkopuolella olevaan. Itsensä aliarvostaminen toimii kuin ne laput. Niin kauan kun mä pidän mun ajatukseni siinä, mitä mä en ole, mihin musta ei ole, mitä mä inhoan itsessäni ja mitä mä oon vailla, mun kokemus Jumalan rakkaudesta ei voi avautua täysin.
1. Mooseksen kirjassa syntiinlankeemuksen jälkeen Adam ja Eeva piiloutuivat Jumalalta. Jumala liikuskeli puutarhassa ja kutsui miestä: "Missä olet?". Samalla tavalla Jumala kutsuu meitä edelleen, läpi aikojen, koska Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan on loppumaton ja Jumala kutsuu meitä, kunnes on uuden taivaan ja uuden maan aika, jolloin Jumala asuu ihmisten keskellä, ja "heistä tulee hänen kansansa" (Ilm. 21:3).
Me ollaan käyty tästä ennenkin Jumalan kanssa keskusteluja. Että Jumala rakastaa mua koko sydämestänsä. Että mä oon ihan yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin hänen silmissänsä. Että Jumalan mielestä mä oon kaunis. Että Jumala nauttii musta ja mun seurasta. Että mä oon ainutlaatuinen ja Hänellä on tarkka suunnitelma mun varalle. Että mun ei tarvi hävetä.
Kun mä harhaudun arjen pyörteisiin, enkä anna sijaa Jumalle, Hän huutaa mulle: "Missä olet?". Koska Jumalan rakkaus on niin täydellistä, ettei Hän tule väkisin kenenkään elämään. Pakotettu rakkaus ei ole aitoa. Jumalan rakkaus kysyy lupaa ja toivoo täysillä, että mä vastaan "Tahdon.".
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti