Pahinta sinkkuudessa on tämä pohjaton yksinäisen tulevaisuuden pelko. Tai tuskinpa musta ikinä tulee varsinaisesti yksinäistä (kiitos ihanan ystävä- ja kaverilauman ja lemmikeiden), mutta ei mun oo silti hyvä olla yksin.
Pikkutyttönä mä haaveilin erakkoudesta. Mä näin silmissäni kiukkuisen akan, joka ratsasti metsämajaltaan kaupunkiin kerran kuussa täydentämään ruokavarastojaan. Mukana saattoi jolkuttaa koira tai pari. Tämä kulutushysteriaa ja ihmiskuntaa vihaava eukko herätti pelonsekaista kunnioitusta, missä ikinä liikkuikaan, ja palasi mielellään takaisin metsän suojiin. Weirdo. Ulkonäöltä naikkonen muistutti vähän Lucky Lukesta tuttua Calamity Janea :D
Kai mä oon siis aina ollut vähän sitoutumiskammoinen. Ja yksinäinen. Ala-asteella mun paras ystävä oli mun kani. Nykyisin se on sitte Jeesus. <3 Joinakin iltoina mä oon niin väsynyt ja iloton ja huolissaan, että mun rukous on vaan rakasjeesusautamua. Ja sekin tulee kuulluksi. Tähän päivään on päästy, aina on seuraava aamu valjennut. Joskus huonompana kuin edellinen, mutta aina silti armollisen Isän sylis.
Usko vaan on niin ihmeellinen juttu. Jotenki niin far away from reality, mutta silti tiukasti kiinni joka hetkessä.
Muttamutta... vaikka mä haluan miehen ja alkaa perustaa perhettä tulevina vuosina, mä haluan silti kasvaa vahvaksi ihmiseksi myös itsessäni. Mä en halua olla nainen, jonka itseisarvo riippuu miehestä. Tai toisaalta, urasta.
Mä tiedän, mitä mä haluan, mutta mä en tiedä silti, haluanko mä sitä. Sekavat on Nutella-paran ajatukset tänään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti